Luin artikkelin jossa vuosia parantumattomasti sairaita hoitanut sairaanhoitaja kertoi, mitä asioita ihmiset katuvat kuolinvuoteellaan. 
Asiat joita ihmiset tuntuvat katuvan, on itsellenikin arkipäivää.. asioita joita tulee päivittäin mietittyä, muttei ikinä oikein tehtyä asioille mitään. Miksi se sitten on niin vaikea tarttua asioihin ajoissa, eikä murehtia niitä kun oikeasti on jo liian myöhäistä?

oma isäni kuoli yllättäen kun olin 13vuotias. Eräänä talvisena sunnuntaina olimme perheen kanssa mökillä, ja syömässä ennekuin lähdimme kotiin. söimme jauhelihakeittoa ja ikinä ennen en ollut laittanut suolaa ruokaani, mutta silloin tein niin, enkä sitten pystynytkään syömään sitä. vaan isaäni söi myös minun keittoni.. muutama tunti ruokailun jälkeen isä alkoi voimaan pahoin ja valitteli vatsaansa. Isä oli tyypillinen suomalainen mies joka ei ikinä valittanut mistään. joten tiesimme että nyt on pakko todella sattua.. seuraavana päivänä isä meni töihin niinkuin aina ennenkin, muttei vain pystynyt tekemään töitä ja vihdoin suostui lääkäriin. lääkäristä soitettiin heti perään, että nyt on lähdettävä samantien sairaalaan, koska arvot ovat hälyttävän korkeat. itse tulin juuri koulusta, kun kuulin että isä on lähdössä ambulanssilla sairaalaan, kun ambulanssi tuli ja isä oli kävelemässä sinne, muistan vain kun isä sanoi minulle, että ei tässä mitään hätää ole, kaikki järjestyy. ja sitten isä sanoi äidille että hae autosta Jonnalle suklaalevy, jos se toisi paremman mielen. oli kulunut viikko ja oltiin käyty katsomassa isää.. sitten sain ruotsinkokeesta 9 ja halusin heti kertoa siitä isälle, ninipä soitettiin sairaalaan isälle. tämän puhelun muistan ikäni, isä oli jo siinä vaiheessa niin huonossa kunnossa että hän ei pystynyt enää puhumaan.. ainoastaan hengittämään hyvin raskaasti. muistan kuinka vaikeata oli lopettaa puhelu, kun ei tiennyt halusiko isä vielä kertoa jotain tai puhua jollekin muulle. Kun lopetimme puhelun kello oli silloin noin yhdeksän illalla, tästä puhelun lopettamisesta kului 7 tuntia, kun sairaalasta soitettiin että isä on kuollut! 

Tiesin, että isäni rakasti minua vaikkei sitä koskaan ääneen sanottukaan. mutta se mikä itseäni on kaduttanut ja kaduttaa vieläkin on se, että en edes viimeisessä puhelussa voinut itse kertoa kuinka tärkeä isä on minulle ja kuinka paljon isää rakastin ja rakastan. Ainoastaan voin toivoa, että olen näyttänyt jotenkin isälle hänen elinaikanaan sen kuinka rakas isä on ollut.

niinpä itseeni kolahti hyvinkin paljon juuri se, että ihmiset katuvat sitä, etteivät ole uskaltaneet näyttää tunteitaan. Miksi se on niin vaikeata?  mitä siinä oikein pelätään? jokaisellahan meillä on oikeus tunteisiin, niin niihin hyviin kuin pahoihinkin. 
vaikka teot kertovat joskus enemmän  kuin sanat, mutta kyllähän meistä jokainen haluaa myös kuulla että meistä välitetään ja rakastetaan. Ehkä tunteiden paljastamisessa pelätään hylätyksi tulemista tai toisaalta ihmisen menettämistä. 
 

Varsinkin kun on ihastunut johonkin, ei uskalla paljastaa sitä, joko siksi että muut eivät voisi hyväksyä sitä tai siksi että pelätään mitä ihastuksen kohde meistä ajattelee ja jos tulemmekin torjutuksi, miten sitten pääsemme eteenpäin. mitäpä jos kaikki ajattelee näin, eikä kukaan enää tietäisi kenenkään tunteista? ikinähän ei voi olla varmaa mitä toinen ajattelee, mutta kannattaako ottaa riski ja sanoa tunteensa ääneen, jolloin voi saada vastakaikua tunteilleen ja elämään ehkä jotain mitä on kaivannut. ja sitten taas toisaalta jos ei saakaan vastakaikua, niin sitten ainakin tietää sen asian ja voi siirtyä elämässään eteenpäin eikä tuhlata omaa energiaansa ja aikaansa turhaan haaveiluun. tosin joskus se turhakin haaveilu on ihan kivaa.

ylipäätänsäkin se että kerrottaisiin ja näytettäisiin tunteitamme enemmän ja helpommin lisäisi kaikkien ihmisten hyvinvointia. Vaikkei kyseessä olis mikään suurempi rakkauden tunne, mutta jo sen voisi ihan hyvin kertoa että viihtyy jonkun seurassa. Ei sen sanomisen pitäisi olla keneltäkään pois. meistä jokainen on varmasti kokenut sen hyvänolon tunteen joka tulee kun toinen sanoo nätisti tai vaikka halaa yllättäen. Jos sellainen tuntuu meistä hyvältä, niin miksi se on välillä niin vaikeaa tuottaa muille hyvää oloa samalla tavalla. ihminen on pohjimmiltaan laumasielu joka janoaa ja tarvitsee hyväksytyksi tulemista, selviytyäkseen eteenpäin. 

Siitäkin huolimatta, että tietää kuinka paljon hyvää oloa ja mieltä voisi itsekin antaa ympärilleen sanoilla ja teoilla. se tuntuu välillä olevan vaikeata. omassa elämässäni on kuitenkin ollut niin paljon yllättäviä pois menoja, että näin kantapään kautta sitä pikkuhiljaa alkaa oppimaan sen, että ne tunteet kannattaa sanoa ääneen siinä hetkessä kun ne tuntuu. eikä ajatella, että seuraavalla kerralla kun nähdään niin kerron... sitä seuraavaa kertaa kun ei välttämättä enää tule. 

elämän suuret onnet koostuu pienistä ilon hetkistä, ja hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisen tunteet on osa sitä. Täytyisi vain oppia nauttimaan niistä. itselleni suuria onnen hetkiä on jo se kun kummilapset tai siskonpoika tulee ja halaa. saati istuu sylissä, nojaten päällään olkapäähän ja silittäen poskea! niitä hetkiä en vaihtaisi mihinkään. 


niin kliseiseltä kun se kuulostaakiin, niin meistä jokainen on vastuussa toisistamme, ja jokaisella on vastuu omasta, ja ennen kaikkea myös muiden hyvinvoinnista, joten pidetään siis huolta toisistamme, näytetään tunteet ja halaillaan toisiamme!