Miten vaikeeta elämä onkaan? vai onko? 
välillä se tuntuu että se on ihan ylitsepääsemätöntä.. se tuntuu siltä niin kauan ennenku tajuaa että itse sen sellaiseks tekee. kaikki lähtee omasta asenteesta! Tai no ei oikeastaan niinkään, me ollaan nini helposti vietävissä, meidän lähiympäristö yrittää pakottaa meitä tiettyihin muotteihin, joihin sitä lähtee mukaan helposti. Siellä muotissa sitä sitten pysyy, ennenkuin joku saa sun silmät auki. 

kuinka salakavalasti meidän lähipiiri vaikuttaa siihen, kertomalla muka millainen meidän pitäisi heidän mielestään olla, ja sitten sitä asettaa itsensä sellaiseksi, että olisi sen ympäristön muotin mukainen ja täyttäisi niiden läheisten odotukset. Niin kauan ku sitä ei tiedosta miten se lähipiiri suhun vaikuttaa, niin elää "onnellista" elämää.. siis näennäisesti onnellista. mutta sitten kun joku asia saa ne silmät avautumaan, ymmärtää vasta kuinka ahdistunut sitä oikeastaan onkaan ollut. eikä sitä tajua, miten juuri niiden "kannustavien" läheisten jälki on saanut niin syvät arvet, joiden umpeen saaminen vie aikansa. Itsensä uudelleen rakentaminen on raskas projekti,  sitä joutuu suodattamaan itsestä pois ne mitä on ympäristön odotuksia, ja mitkä on sitä todellista minua! sitten sitä pelottaa myös se että muuttuukin ihan toiseks ihmiseks kuin mitä on. Eihän se sun perusluonne mihinkään häviä, siitä päältä vain karsiutuu pois ne ylimääräiset painolastit joita muut on tehny. ja se todellinen minuus pääsee esille. Jos sitä on pienestä asti sanottu, että kun sä oot niin ujo ja hiljainen ei susta ikinä voi mitään tulla, kun et saa suutas auki. niin sitten sitä alkaa käyttäytymäänkin juuri sillain kun muut sut näkee ja sä tiedät aina keiden seurassa sun "pitää" olla hiljaa koska sellanenhan sä oot.

ja sen suun auki saaminen muuttuu vaan kokoajan vaikeemmaks ja vaikeemmaks.  
Sitten ku tapahtuu se, että sun silmät avautuu siihen mitä se ympäristö on sulle tehnyt, on aluks aikamoinen isku, ja sellainen tietynlainen vihantunne herää. mutta niin se on iso järkytys myös sille muottiin änkemispiirillekin, kun yhtäkkiä se toinen alkaakin sanomaan vastaan! 

Kun saa ympärilleen samanhenkisiä ja avoimia ja suvaitsevaisia ihmisiä , niin on paljon helpompi hengittää. ne ihmiset saa susta sun parhaat puolet esille, ja juuri se tekee susta kokonaisen, aidon minän! kun löytää ihmisiä joiden seurassa saa olla juuri sellainen kuin on, niin se on yks parhaista asioista! Sellasten ihmisten tärkeyttä ei voi liikaa korostaa. miks sitä oikeesti pitäis ympärillään ja lähellään sellasia ihmisiä jotka vie sulta energiaa ja saa vaan pahan olon aikaan, kun sä pystyt vaikuttamaan siihen ketä pidät siinä lähellä. ikinä ei pitäis velvollisuudesta pitää ketään lähellään, saati sitten sen perusteella että mitä muut ajattelee jos "hylkään" ton tai ton.. kukaan muu ei voi sun elämää elää kuin sinä itse! kukaan muu ei tiedä mikä on sulle parhaaks! kukaan muu kuin sinä itse ei tiedä mitä sydämesi haluaa! kuuntele itseäsi ja sydäntäsi, pyri kohti unelmia! 



 

Tunteiden pukeminen sanoiksi, se on vaan välillä jotenkin todella vaikeeta. Sitä tietää tasantarkkaan mitä tuntee, mutta niitä ei pysty mitenkään konkretisoimaan sanoiks. ja kun tuntuu että jos siinä onnistuis niin olis itelläkin helpompi taas päästä eteenpäin.Näin on ainakin itellä joidenkin tunteiden kohdalla. Toiset asiat ja tunteet taas sitten on niitä että ei ehkä uskallakaan laittaa sanoiks, koska silloin ne tulis liiankin hyvin tietoisuuteen. ja niiden eteen olis oikeesti sitten tehtävä jotain,

ehkä ne tunteet on osittain sellaisiakin joita yrittää itteltään kieltää syystä tai toisesta. ja se vaan menee niin, että kun jonkun tunteen tai asian sanoo ääneen niin se muuttuu heti todeksi ja se on toisaalta todella pelottavaa. Pelottavintahan siinä on se muutos minkä se saattaa aiheuttaa, ja uudet ja ei niin tutut asiat on aina hieman arveluttavia ja pelottavia. kuuntelin tossa just Florence and the machinea ja niillä on sellanen biisi kuin never let me go.. ja ehkä toi kiteyttääkin sen kaiken... never let me go, kun ne tietyt tunteet joihin on vuosien varrella tottunut ja joiden kanssa ja avulla on elänyt sitä tuttua ja turvallista elämää, niin niistä ei halua luopua eikä päästää niitä menemään. Se on vaan joistakin asioista irti päästäminen niin kovin vaikeaa, ja sitä taistelee kaikin keinoin ettei niistä tarvis päästää irti, vaikka toisaalta taas hyvinkin tietää että se vois olla ainoa ja paras mahdollinen vaihtoehto.

tunteita vastaan taisteleminen on vähän niinku taisteleminen tuulimyllyjä vastaan. se vaan on niin turhaa, kun loppujen lopuks siinä satuttaa itsensä ja kenties myös muita tarkoittamattaan. vai onkohan tää ongelma sitten vaan tälläsillä tunne ihmisillä. ehkä sitä vois saada helpotusta asioihin paremmin jos osais kanavoida tunteitaan paremmin järjen kautta.

jos ne vaan osais todella pukea sanoiks, mutta mikä ihme siitä oikeesti tekee niin vaikeeta. välillä on sellanen olo, että pakahtuu niihin tunteisiinsa ja haluais vaan päästää ne ulos. se ei vaan onnistu, niille ei löydy oikeita sanoja eikä muotoja. tässä tunne jutussakin on musiikkilla suuri vaikutus, kun on sellasia lauluja joista syntyy just toi pakahtumisen tunne sisälle ja sitten sitä yrittää niiden laulujen avulla tunnistaa ja tiedostaa paremmin se sisällä vellovat tunteet. mutta enpä ole siinä vielä onnistunut. 

joskus ne tunteet sisällä kasvaa niin isoiks, että jollain tapaa tietää niillä olevan jokin isompi merkitys. Itelläni on yksi isompi tunne joka aika ajoin toistuu voimakkaana, se on jokin kaipuun tunne, mutta sitäkään ei osaa sen paremmin selittää, mä ite tiedän että millanen se tunne on, mutta ei sitä vaan osaa mitenkään saada ulos niin että joku muukin sen ymmärtäis. Niinku nytkin on sellanen tunne, että haluais hirveesti sanoa jollekin jotain, mutta kun ei tiedä kenelle tai mitä. tai sitten sen tietää mutta ei vaan uskalla tehdä asian eteen mitään. 

Ehkä se suurin ongelma sitten onkin vain siinä rohkeuden puutteessa, kun ei uskalla irrottautua tutuista asioista!! 

 

 Mä kuuntelin tänään kahvilassa kun kaks tyttöä keskusteli, ja mun korviin osu erityisesti tällainen lause " mä en oikeastaan ikinä kuuntele musiikkia" !!! siis MITÄ?!  mä en jotenkin osaa ymmärtää sitä, että joku ei kuuntele musiikkia. Mulle se on eräänlainen henkireikä ja no oikeastaan yks elämän tärkeistä asioista. 
Musiikin avulla voi käsitellä omia tunteitaan, ja vaikeita asioita. ja monista lauluista löytyy niin paljon arkielämän vaikeisiin hetkiin lohdutuksen sanoja. 

toinen asia mitä en ymmärrä, on sellanen lokeroituminen vain yhteen tai kahteen musiikkigenreen. ja sitten sen puolustaminen kynsin ja hampain, ja muiden ihmisten musiikkimakua haukkuen. musiikki on niin henkilökohtainen asia kuitenkin, että mun mielestä kenenkään ei edes pitäisi lähteä arvostelemaan toisten musiikkimakuja. mulle itelle musiikissa on tärkeintä se herättääkö se mitään tunteita, mielikuvia tai tuoko se jonkun ihmisen mieleen tai herättää jonkun muiston. Silloin kun näin käy niin se laulu tai melodia on hyvä ja siitä tulee mulle tärkeä. 
Mulle näitä tunteita tuovia lauluja löytyy mm. sellasilta kuin, Stevie Wonder, Frank Sinatra, Dire Straits, Guns n´ roses, Bob Marley, Mötley Crue, SMG, Emma Salokoski, Angus ja julia Stone... ja tätä listaa vois jatkaa vaikka kuinka pitkään.. 

Ja yleensä mulla riippuu päivän musiikki siitä minkälainen mielentila on, mutta se toimii myös niin päin että jos haluaa saada jonkun mielentilan niin sitten on vaan laitettava sellasta tiettyä musiikkia soimaan. 
Mutta siis niin, en mä vaan osaa käsittää että joku ei kuuntele musiikkia näissäkään tarkoituksissa. 
Musiikissa on vaan jotain mahtavaa voimaa jota ei osaa selittää.. se vaan saa ajatuksia ja tunteita heräämään niin helpolla. Ja mikä onkaan sen parempaa, kun joskus vaan laittaa jotain herkkää ja hyvää musiikkia soimaan, kynttilöitä palamaan ja vaan olla!

musiikki toimii niin hyvin tunnelman luojana, tunteiden tulkkina, ja ilon tuojana, että jokaisen pitäis kuunnella musiikkia kokoajan :)

 Ensivaikutelma- harhavaikutelma?

 

Voiko ensivaikutelmiin todella luottaa, voiko sillä muutamalla sekunnilla oikeesti olla ratkaiseva merkitys ihmissuhteiden synnyssä? Ehkä ne ensihetket antaa sysäyksen johonkin suuntaan, kuka tuntuu mielenkiintoiselta tai mukavalta ihmiseltä, mutta ei ne läheskään aina kerro koko totuutta. Eikä niihin kyllä useinkaan voi luottaa, ainakin oon itse sen huomannut. Ensivaikutelmalla pystyy helposti valehtelemaan. Ja usein myös ensivaikutelma valehtelee.

Aloin yks päivä miettimään ensivaikutelmia, ja miks jotkut ihmiset tuntuvat heti alusta saakka tutuilta ja jotkut toiset taas tuntuvat heti jotenkin kylmiltä.Ensivaikutelmat muodostuvat paljolti, ihmisen eleistä, ilmeistä, ryhdistä, ulkoisista seikoista. Niistä tehdään ne ensi analyysit toisesta, mutta ihmisten luonteet vaikuttavat paljoltikin siihen millaisen ensivaikutelman he antavat. Itsestäni tiedän, että annan varmasti usein vaikutelman että olen ylimielinen, ja se on meidän ujojen ihmisten kirous, koska ainakaan itse en todellakaan sitä ikinä ole tarkoittanut, enkä sellainen mielestäni ole. Se on vain jokin outo ajatuskierre joka tulee päähän ja jotkut ihmeelliset turhat pelot ilmestyvät. Yksinkertainen esimerkki, jos joku tervehtii vaikka vaan sanomalla moi. Ensimmäiset ajatukset melkein ovat no ei se sitä mulle voinu tarkoittaa ja jos nyt vastaan niin vaikutan tyhmältä. Ja sitten taas jos menen itse tilaan jossa on muita en uskalla sanoa tervehdystä, koska pelkään että kukaan ei sitä huomaa tai kuule ja taas vaikutan tyhmältä. Eli toisin sanoen vielä itse toteutan sitä samaa mitä pelkään. Täytyisi vaan nyt jo ymmärtää että pelot on perseestä ja mitä sitten jos vaikuttaa tyhmältä?! Ei mitään!!

 

ensivaikutelmien merkitystä korostetaan jatkuvasti, mutta siinä vaiheessa kun huomataan niiden rikkoutuvan niin onko niillä sitten niin suurta arvoa? Enkä mä nyt sano etteikö ensivaikutelmatkin vois osua kohdalleen, mutta itselle on ainakin käynyt usein niin että ne ensivaikutelmat ei oo pitäny yhtään paikkaansa. Ja omalla menneisyydellä on tietysti osuutta asiaan, kun on pariin kertaan saanut pataansa oikein kunnolla luotettua siihen hyvään ensivaikutelmaan niin nykyään sitä ei enää helpolla tee. Vaan antaa ajan kertoa enemmän siitä ihmisestä, ja sellainen ihminen joka on ensivaikutelmaltaan antanut itsestään mulle negatiivisen kuvan ja ajan myötä se ihminen onkin muuttunut postiviiseksi niin se kertoo luotettavuudesta. Kun taas joskus hyvän vaikutelman antaneet ovatkin ajan myötä muuttuneet ihan hirviöiksi. Myös se vaikuttaa kuinka joku ihminen muistuttaa jostakin toisesta.

 

Kaikesta kuitenkin aina oppii, ja itse olen oppinut sen että täytyy antaa ihmisille muitakin mahdollisuuksia kuin vain se yksi. Ja pitää oma mieli avoinna ja olla valmis muuttamaan ajatuksiaan toisista jos siltä alkaa näyttämään. Sitä on varmasti matkan varrella jäänyt monta ihanaa ihmistä huomiotta, kun on jostain syystä antanut huonon ensivaikutelman tarkoittamattaan. Siksi pitäiskin muistaa että ei anna niiden ensivaikutelmien olla se ratkaiseva tekijä, vaan näkee vaivaa tutustuakseen ihmisiin syvemmin. Sillä jotkut tarvitsevat aikaa tullakseen toisten seurassa omaksi itsekseen. Eikä sitä kaikkien kanssa voi tulla täysillä toimeen, mutta sittenpä voi ainakin sanoa että on yrittäny.  

 Ihmisarvo?! mitä se oikeastaan on? onko se jotain mitä jokainen ihminen syntyessään jo omaa, ja onko se lähtökohdiltaan kaikilla ihmisillä sama?

Mulle itselle ihmisarvo käsitteenä tuo mieleen paljon kaikenlaisia ajatuksia, mielipiteitä joista varmasti on monet erimieltä. Jokaisella ihmisellä on oikeus arvostukseen, ja lähtökohdiltaan jokainen ihminen on samanarvoinen, mutta elämänsä varrella siihen arvostuksen määrään me itse vaikutetaan todella paljon. Kun miettii ihmistä joka on murhannut jonkun, ja vertaa sitä ihmiseen joka ei minään päivänä ole käyttänyt väkivaltaa toista ihmistä kohtaan, niin voidaanko sanoa että näillä kahdella on samanlainen ihmisarvo? voiko ihmisellä joka on käynyt käsiksi ja riistänyt ihmisen hengen ja näin mitätöinyt tämän ihmisen ihmisarvon todella olla samanlainen ihmisarvo muihin nähden? Tai jos ihminen käyttää henkistä tai fyysistä väkivaltaa, ihmiseen joka on ulkoisesti erilainen tai kehitysvammainen? hyökkäämällä itsestä poikkeavaa erilaisuutta kohtaan, ihminen tuhoaa "uhrinsa" ihmisarvon olemattomiin.

Erilaisuus on pelottavaa, niin kauan kun ei vaivauduta ottamaan selvää asioista. Jo sanat en ymmärrä, pitäisi tuottaa lisä sanat, en ymmärrä, mutta haluan ottaa selvää. jokaisella ihmisellä on omat näkemyksensä asioista, ja tavoista, eikä kaikkien pidä olla samaa mieltä, mutta se että vaivautuu ottamaan asioista selvää ja kunnioittamaan toisia, olivat he sitten millaisia tahansa, kertoo ihmisarvosta. Jos ajattelee vaikkapa seksuaalisivähemmistöjä, heillä pitäisi olla samat oikeudet kuin kaikilla muillakin ja heillä pitäisi olla myös sama ihmisarvo. mutta voiko näin vieläkään sanoa, kun esimerkiksi kirkko jonka pitäisi olla ihmisarvon todellinen kannattaja syrjii seksuaalivähemmistöjä ja myös sukupuolenvaihdosleikkauksia. 
Ihmisarvo kuuluu jokaisella ja ihmisillä on tarve tulla hyväksytyksi, mutta se hyväksytyksi tuleminen täytyisi tapahtua ihmisen ollessa sellainen kun on. eikä siten että täytyisi yrittää ensiksi asettua johonkin muottiin jotta voisi tulla hyväksytyksi. 
jokaisella ihmisellä on oikeus olla onnellinen, ja nimenomaan olla onnellinen sellaisena kuin on. Jos joku ihminen tuntee että on syntynyt vääräksi sukupuoleksi ja elää siksi onnetonta elämää, niin keneltä se on pois jos tälläinen henkilö haluaa vaihtaa sukupuoltaan leikkauksella? vai halutaanko me tuhota ihmisen perusoikeus onnellisuuteen, ja samalla tuhota ihmisarvo?
Tai jos samaa sukupuolta olevat henkilöt haluaa mennä naimisiin ja rakastaa toisiaan? onko se oikein kieltää rakkaus ihmisiltä? Ja onko oikein kieltää se rakkaus ja oikeus onneen nimenomaan siksi, että nämä ihmiset eivät ole niinkuin muut?  Ihmiset rakastuvat ihmisiin eikä sukupuoliin, tämä on oma mielipiteeni ja näkemykseni. Ja ihan oikeasti, jälleen kerran keneltä meistä se on pois jos kaksi ihmistä rakastaa toisiaan ja haluaa jakaa elämänsä yhdessä? 
 

Entäpä sitten muunlainen erilaisuus, kehitysvammaiset, ulkomaalaiset, eri taustaiset.. he ovat kaikki samanarvoisia ihmisinä. Miksi sitten tälläisia ihmisiä syrjitään enemmän kuin niitä jotka ovat samanlaisia meidän itsemme kanssa? Minkä takia se pelko erilaisuudesta puretaan hyökkäämällä toisten ihmisarvoa kohtaan? samalla kun hyökätään toisten ihmisarvoa kohtaan, lasketaan omaamme todella paljon! Sellainen ihminen joka vain olemattoman erilaisuuspelon takia alistaa toista ihmistä, ainakaan itse en voi sanoa arvostavani tälläistä ihmistä enää samanlailla kuin ehkä ennen. olen siis todella sitä mieltä, että lähtökohtaisesti jokainen ihminen on samanarvoinen, mutta omaa ihmisarvoaan muiden silmissä teoillaan pystyy nostamaan tai laskemaan. 
 

kun miettii ulkomaalaisia suomessa, niin itselläni ei ole heitä vastaan mitään, niin kauan kuin he pystyvät kunnioittamaan suomalaista kulttuuria ja siinä samassa siis tietenkin suomalaisuutta ja suomalaisten ihmisarvoa. Ihmisarvoon kuuluu tietenkin se, että autetaan hädässä olevia, eikä jätetä heitä heitteille. mutta sitten on osattava kunnioittaa sitä avun antanutta lähdettä. enkä voi kieltää etteikö oma käsitykseni ulkomaalaisista ole alkanut muuttumaan, kaikkien ikävien tapausten jälkeen. mutta täytyisi vain yrittää muistaa, että kaikki ulkomaalaiset eivät ole samanlaisia.Vaikka kaikki meistä on erilaisia, ja aina ei voida olla samaa mieltä muiden kanssa. niin se kuinka sen asian käsittelee vaikuttaa ihmisarvoon.. onko todella sen verran "rohkeutta" jotta poikkeaa edes hetkeksi omista kuvitelmistaan ja asenteistaan, että näkee  vaivaa ottaa erilaisuudesta selvää. koettaa ymmärtää erilaisuutta, mutta ennenkaikkea kunnioittaa sitä! Erilaisuutta pystyy kyllä kunnioittamaan vaikkei itse olisi samaa mieltä. 

ihmisarvo on hyväksytyksi tulemista juuri sellaisena kuin olet, eikä sellaisena kuin sinun odotetaan olevan. 

Nämä ovat siis vain omat mielipiteeni ja enkä välttämättä edes tiedä käsittääkö ihmisarvo juuri näitä asioita, mutta eipä se mitään. seison sanojeni takani oli ne sitten ihmisarvoon liittyviä tai ei :)